Kantarellit

Metsään mennessä on hyvä ajatella, mitä sieltä lähtee etsimään, päättää mitä haluaa löytää. Joskus voi löytyä niin monia erilaisia asioita. Syksyinen metsä on kuin aarreaitta, josta voi tavata mitä vain syötävää. Meillä suomalaisilla on jokamiehenoikeus kerätä sieniä, marjoja, yrttejä ym. luonnosta. Metsissä liikkujan asenne on kuin pehmeää pumpulia, kankaat tarjoavat rauhaa ja hiljaista puiden huminaa. Ihmisen ajattelutapa on kivijalka, jonka päälle jokainen päivä rakentuu.

Lähdin tänään etsimään suppilovahveroita. Kävelin, katselin ja kuuntelin, mutta ainuttakaan suppilovahveroa en löytänyt. Löysin monia mukavia paikkoja, suuria puita ja sammaloituneita kiviä, sekä aukeita kallioita. Viimepäivien sateet ovat tummuttaneet sienet käyttökelvottomiksi. Kaikki kohtaamani tatit olivat jo vanhoja.

Keltaisten lehtien alta pilkotti ensimmäinen kantarelli, Tunsin sykkeen nousevan, kuin olisin löytänyt keltaisen kultakimpaleen. Ei niitä paljoa ollut, mutta sentään ihan hyvä määrä muovipussini pohjalle.

Kerättyäni sienet istuin kannonnolla ja mietin mikä tästä paikasta tekee kantarellille otollisen kasvupaikan? Miksi kantarellia ei voi viljellä? Jospa minulla olisi aarin kantarellimaa, jossa niitä kasvaisi keltaisena peitteenä. Miksi ei niinkin, mutta sitten ei olisi asiaa metsään ja tänne minun mieleni palaa, luonnon rauhaan.